Vappupuheeni Kirkkonummella 1.5.2026
Vappu on minulle ennen kaikkea muistutus siitä, että mikään parempi ei ole tullut valmiina. Työväen oikeudet, inhimillisempi työelämä, oikeus lepoon, turvaan ja kohtuulliseen toimeentuloon eivät ole syntyneet itsestään. Ne on tehty yhdessä, niitä on puolustettu yhdessä, ja niitä on yhä puolustettava yhdessä.
Juuri nyt moni elää aikaa, jossa työelämä tuntuu entistä epävarmemmalta, toimeentulo tiukemmalta ja tulevaisuus tavallista vaikeammin hahmotettavalta. Siksi työväen asia on edelleen hyvin ajankohtainen. Minulle se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ihmistä ei jätetä yksin. Ei työssä, ei palveluissa eikä elämässä.
Olen tehnyt töitä perheiden kanssa, joiden lapsella on krooninen sairaus. Moni näistä perheistä koki, että heidät oli ohitettu, eikä heidän hätäänsä tai arkensa kuormaa ollut kunnolla kuunneltu. Vaikka tilanteet eivät ratkenneet hetkessä, moni kertoi, että taakka keveni jo siitä, että tuli kohdatuksi ja kuulluksi. Että ammattilainen ei väistänyt, vaan katsoi kohti.
Ajattelen, että siinä on jotain hyvin olennaista myös siinä, mitä oikeudenmukainen yhteiskunta tarkoittaa. Ihmistä ei saa ohittaa. Ihmisen hätää ei saa sivuuttaa. Ketään ei saa kohdella niin kuin hän olisi vain numero, kustannus tai menoerä. Sama pätee työelämään.
Olen nähnyt työelämässä myös toisenlaista todellisuutta. Tein hetken töitä kasvuyrityksessä, joka kuvaili itseään ketteräksi ja muutosvoimaiseksi. Käytännössä se näkyi niin, että muutoksia tuli jatkuvasti, niitä piti viedä eteenpäin vauhdilla, ja samaan aikaan olisi pitänyt tehdä myös se varsinainen työ. Siinä kohtaa ketteryys ei enää tuntunut kovin kevyeltä, vaan työ alkoi tuntua jatkuvalta selviytymiseltä.
Moni tunnistaa varmasti sen tunteen, kun kalenteri on täynnä, pää käy vielä illallakin kierroksilla ja lepo tuntuu enemmän valmistautumiselta seuraavaan työviikkoon kuin palautumiselta. Työelämässä on jotain pielessä, jos viikonlopun suurin saavutus on se, että maanantaina jaksaa taas lähteä töihin. Elämään pitää mahtua muutakin kuin työstä toipumista.
Minä opin kantapään kautta, että työn ei kuulu viedä kaikkia resursseja. Työpäivän aikana riittämättömyyden tunteen ei kuulu olla päällimmäinen. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus nauttia läheistensä seurasta, levätä, osallistua yhteisönsä toimintaan ja elää omaa hyvää elämäänsä myös työn ulkopuolella.
Siksi vappuna on tärkeää puhua myös siitä, mitä kohti haluamme mennä. Ei vain siitä, mitä vastustamme, vaan myös siitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa.
Minun utopiani on yhteiskunta, jossa ihminen ja luonto ovat keskiössä. Ei sellainen, jossa ensin kerätään voitot ja vasta sitten katsotaan, jäikö jaksamista tai metsää jäljelle, vaan sellainen, jossa hyvän elämän ehdot kuuluvat kaikille jo alusta asti.
Haluan arjen, jossa hoivaa arvostetaan ja hoivan tekijät jaksavat ja saavat palkkaa, jolla elää. Haluan työelämän, jossa epävarmuus ei ole pysyvä olotila ja jossa ihmisellä on oikeus myös vapaa-aikaan, lepoon ja läheisiin. Haluan yhteiskunnan, jossa perusturva todella kantaa.
Minun mielestäni perustuloa pitää uskaltaa nostaa esiin yhtenä ratkaisuna tämän ajan työelämän ongelmiin. Työ ei enää kaikille tarkoita yhtä vakituista ja ennakoitavaa työsuhdetta. Yhä useammin se tarkoittaa pätkiä, osa-aikaisuutta, freelancetyötä, alustatyötä tai usean työn yhdistämistä. Sellaisessa maailmassa turvan pitää seurata ihmistä, ei vanhaa käsitystä työurasta.
Perustulo voisi tuoda turvaa työelämän muutoksen keskelle, vähentää byrokratiaa ja tehdä työn vastaanottamisesta turvallisempaa myös silloin, kun elämä on muuten epävarmaa.
Yhtä tärkeää on se, että uskallamme puhua myös ajasta. Mitä jos kehitys ei tarkoittaisikaan lisää kiirettä, vaan lisää aikaa? Vähemmän uupumusta. Enemmän mahdollisuutta olla lasten kanssa, auttaa ikääntyviä vanhempia, nähdä ystäviä, nukkua kunnolla ja tehdä asioita, jotka tekevät elämästä mielekästä.
Jos tuottavuus kasvaa, sen hyödyn pitää näkyä myös tavallisten ihmisten arjessa, ei vain harvojen voitoissa. Siksi työajan lyhentämisestä pitää puhua paljon nykyistä rohkeammin. Lyhyempi työaika voisi tarkoittaa parempaa palautumista, vähemmän kuormitusta ja enemmän tilaa elämälle. Sellaista arkea, jossa viikonloppu ei mene pelkästään toipumiseen, vaan siihen, että ehtii oikeasti elää.
Tähän liittyy myös ekologinen kestävyys. Työväen aatteeseen on aina kuulunut ajatus siitä, että yhteiskuntaa ei rakenneta harvojen voittojen vaan kaikkien hyvän elämän varaan. Sama ajatus pätee myös siihen, miten kohtelemme luontoa. Ei ole reilua rakentaa hyvinvointia niin, että lasku jää myöhemmin maksettavaksi niille, joilla on muutenkin vähiten turvaa. Ei työntekijöille, ei pienituloisille, ei lapsille.
Siksi ekologinen siirtymä on myös oikeudenmukaisuuskysymys. Sen pitää tarkoittaa sitä, että myös tulevaisuudessa ihmisillä on oikeus terveelliseen ympäristöön, turvalliseen arkeen ja elinkelpoiseen maailmaan. Mutta muutos on tehtävä reilusti. Ei syyllistämällä, ei pienituloisten kustannuksella, vaan niin, että kestävä arki on tavalliselle ihmiselle mahdollinen.
Minun utopiassani hyvän elämän mittari ei ole se, kuinka paljon ehtii ostaa uutta. Se on sitä, että on aikaa, turvaa, yhteyttä toisiin ihmisiin, lähiluontoa ympärillä ja mahdollisuus palautua. Että hyvä olo syntyy arjesta, ei ostoskorista.
Minulle utopia ei ole pakoa todellisuudesta. Se on suunta. Se on tapa sanoa ääneen, että nykyinen meno ei ole ainoa mahdollinen.
Työväenliikkeen historia on täynnä ajatuksia, joita on ensin pidetty epärealistisina, jopa vaarallisina. Kahdeksan tunnin työpäivä, palkallinen vuosiloma ja oikeus järjestäytyä tuntuvat nyt tavallisilta, mutta nekin ovat joskus olleet jonkun rohkeita vaatimuksia.
Siksi uskon, että myös nyt meidän pitää uskaltaa ajatella isosti.
Tarvitsemme yhteiskuntaa, jossa hoitaja ehtii hoitaa, opettaja ehtii opettaa, kuljettaja ehtii hengähtää, kaupan työntekijä jaksaa työvuoronsa, siivoojan työ nähdään arvokkaana, teollisuuden työntekijä voi luottaa toimeentuloonsa ja jokainen nuori voi ajatella, että työelämään on turvallista astua.
Tarvitsemme yhteiskuntaa, jossa ihmiseltä ei kysytä vain, kuinka paljon hän jaksaa antaa, vaan myös mitä hän tarvitsee voidakseen hyvin.
Parempi tulevaisuus ei synny itsestään. Mutta minä uskon, että se on mahdollinen. Ja ennen kaikkea uskon, että se rakennetaan yhdessä. Hyvää Vappua!